Ostin jo viime syksynä Vaasan taivaasta eli Adam & Ewa (eli puhekielessäni Eedam) kirpparilta Vuokon vanhan 70-luvun (?) mekon/kaavun/jakun. Vaate oli halpa, omalla tavallaan söpö ja Vuokon joten ostin sen, vaikka en ollut niin varma tuleeko käytettyä tuommoista liepua. No, kuten sisimmässäni jo ostohetkellä tiesin, ei tullut. Pitkästä takkimaisesta mallista tulee vaan liikaa mieleen steiner-koulun opettaja. Ei vielä, ei vielä..

Päätin vähän verestää vanhaa ompeluharrastusta ja muokata vaatetta. Kynnys oli kyllä kova kylmettää sielu ja silpoa vanhaa Vuokkoa, mutta kerrankin uskallus palkitaan. Uskon, että nyt vaatetta (tai tätä nykyä vaatteita) tulee jopa käytettyä.

Tästä hassusta yöpaidasta/lääkärintakista lähdettiin liikkeelle:



Julmasti lanteiden kohdalta vaate saksilla poikki. Tavoitteena tehdä yläosasta jakku ja alaosasta mekko yksinkertaisesti huolittelemalla leikkuusaumat.



Ja muuta ei tarvitakaan. Tai no, toki mekko-osan yläreunaan pujotin päärmeen sisään kuminauhan. Muuten koko työ oli yksinkertaisuudessaan siinä. Vei aikaa vain puolisen tuntia.

Tuloksena siis pikkuinen jakku ja hihaton mekko (jota voi käyttää myös hameena)










(ps.. Jalassani on ihanat kuukausi takaperin asos -nettikaupasta tilaamani Vivienne Westwoodin Melissalle suunnitelemat sandaalit... Aaaah!)

Tätä työtä tehdessä vajosin jonkinlaiseen nostalgiseen herkkyystilaan ja tajusin (ehkä) syyn miksi pidän niin paljon vanhasta tavarasta. Olen pitänyt aika kliseisenä jauhantana väittämää, että vanha tavara on mieluista, koska sillä on tarina. Mutta ehkä se sittenkin on niin. Ommellessani löysin itseni pohtimasta, miten joku suomalainen nainen on joskus monta kymmentä vuotta sitten ommellut tämän mekon, sitten joku toinen on ihaillut sitä kaupassa ja päättänyt ostaa, juhlinut se päällä, ollut ulkomailla tai elänyt arkeaan. Ehkä hänen tyttärensä (tai tyttärentytär) on käyttänyt sitä sittemmin ja nyt se on minulla. Naiselta naiselle. Jotenkin aika herkkistä..